Väliin huutelua

Tätä olen viime päivien uutisia lukiessa miettinyt.

Ilmastonmuutokseen varautuminen kun näyttää olevan yksi öljyriippuvuuden vähentämisen tehokkaimmista käyttövoimista. Öljyriippuvuuden katkaiseminen puolestaan vähentäisi tehokkaasti etenkin patavanhoillisen Saudi-Arabian vaikutusvaltaa, niin alueellisesti kuin Euroopan moskeijoissakin.

Jussi Halla-aho on sitten saanut käräjäoikeudessa tuomion kiistellyistä blogikirjoituksistaan. Halla-ahon kirjoitukset ovatkin viimeisen vuoden aikana kiihottaneet mitä suurimmissa määrin erästä ihmisryhmää: hänen poliittisia vastustajiaan. Näytelmä olisi huvittava, elleivät kysymyksessä olisi ihan oikeasti kauaskantoiset poliittiset päätökset - tai tällä hetkellä niiden puute.

Sanon suoraan, etten pidä Halla-ahon tyylistä. Hän kirjoittaa teknisesti erittäin hyvin ja tunteita herättävästi, mikä onkin hyve kun kyseessä on kolumnityyppinen, poliittiseen vaikuttamiseen pyrkivä blogikirjoittelu. Tämä on kuitenkin juuri se, mikä itseäni kirjoituksissa häiritsee: ehdottomuudessaan kirjoitukset tuovat ikävällä tavalla mieleen tietyt iltapäivälehtien kolumnistit. Megatrendien lopputulos on Halla-aholle selvä: Eurooppa tulee islamisoitumaan muutaman sukupolven kuluessa, eikä Lännen uppoamista voi estää. Kaikki islaminuskoiset eivät ole pahoja, mutta etenkin Lähi-Idästä ja Afrikasta saapuvat ovat lähtökohtaisesti epäilyttäviä ja alttiita toimimaan uskontonsa käskyjen mukaisesti - esimerkiksi isäntämaataan vastaan.

Mutta vaikka itse en niin välitäkään Halla-ahon kirjoitustyylistä, enkä jonkinasteisena konservatiivina pidä kohteliaana rienata toisille tärkeitä asioita silkan piikittelyn vuoksi, närkästyminen ei voi olla peruste polkea mielipiteen- ja sananvapautta. Sananvapauden tulee suojata nimenomaan ne epämiellyttävät mielipiteet, tai koko ajatuksessa ei ole mitään järkeä eikä sananvapaudesta mitään hyötyä.

Antamalla tuomion uskonrauhan rikkomisesta oikeus asiallisesti ottaen todisti, että islam tarvitsee Suomessa erityistä suojelua, ja vihjasi, että Suomen islaminuskoiset saattavat ottaa oikeuden omiin käsiinsä.

Mielestäni tälläinen ajattelutapa osoittaa suurta epäluottamusta ja jopa pelkoa tiettyä ihmisryhmää kohtaan. Sanoisin, että se on rasistista, jos sanalla tarkoitettaisiin kulttuurin perusteella tapahtuvaa syrjintää.

Aiheesta on kuitenkin kirjoitettu jo sivukaupalla, ja tuomion todellisten perusteidenkin on arvioitu olevan jotain aivan muuta, joten en puutu näihin itsestäänselvyyksiin enempää.

Sen sijaan peräänkuulutan maahanmuuttokriitikoiden kriitikoita taistelemaan vastaan oikeasti tepsivillä keinoilla. Ideat tulee kohdata ideoilla. Halla-ahon tapauksessa kysymys on suhteellisen yksinkertainen: joko hänen pohjatietonsa ovat virheellisiä, jolloin ne tulisi kumota paremmalla tiedolla, tai hänen tiedoissaan on vinha perä, jolloin ihmisten tulisi kysyä laajemminkin: kuinka ongelmat korjataan?

Tähän mennessä olen törmännyt varsin harvaan aihetta kiihkottomasti, tilastojen tai muun vastaavan materiaalin perusteella käsitteleviin teksteihin - parhaana vastaesimerkkinä ehkäpä Heikki Kerkkänen omassa blogissaan. Omasta mielestäni tähän mennessä maahanmuuttokriittiset ovat yleisesti ottaen kyenneet perustelemaan väitteensä paremmin ja loogisemmin, kriitikoiden kriitikoiden keskittyessä enemmän ad hominem-hyökkäyksiin, viestin ulkoasun kritisoimiseen sisällön sijaan, ja yleisesti ottaen tunnepohjaiseen argumentaatioon. Politiikkakysymyksissä on aina mukana arvoelementti, joten tunnepohjainen argumentaatio ei ole automaattisesti huonoa. Jos se on ainoa argumentti, ollaan kuitenkin heikoilla jäillä.

“Halla-aholaisia” vastustavien kannalta valitettavaa onkin, että tähän mennessä suurin osa ulkomaiden tapahtumista, tilastoista ja tutkimustuloksista saadaan tukemaan maahanmuuttopolitiikan kriitikoiden näkemyksiä. Laajamittaiseen maahanmuuttoon liittyy aivan selvästi lukuisia ongelmia, ja tämän myöntävät kriitikoiden kriitikotkin. Heidän tehtävänsä olisi nähdäkseni nyt joko kumota näitä tietoja paremmilla tutkimustuloksilla, tai vaihtoehtoisesti selvittää seikkaperäisesti miksi jotkin haittavaikutukset on vain hyväksyttävä. Liike-elämän kulunutta termiä lainatakseni, heidän tulisi olla muutosjohtajia.

Ihmiset suhtautuvat luonnostaan muutoksiin epäluuloisesti. Avoimen maahanmuuttopolitiikan kannattajat voivat joko kritisoida tätä ihmisten luontaista ominaisuutta ja toivoa ihmisluonteen muuttumista (en varsinaisesti henkeäni pidättäisi), tai he voivat olla viisaita, hyväksyä muutosvastarinnan luonnollisena, ja rauhallisesti, kiihkottomasti, rasistikorttia pelaamatta selvittää, miksi muutos on tarpeellista tai suorastaan välttämätöntä. Tässä yhteydessä ihmisten huolet - niin todelliset kuin kuvitellutkin - tulee ottaa vakavasti, pyrkien ymmärtämään miksi maahanmuuttoa vastustetaan.

Tämän prosessin vikana on tietysti se, että tuloksien saavuttaminen kestää paljon kauemmin, ja vaarana on, että omakin mielipide saattaa muuttua. On paljon helpompaa ja omaa moraalista ylemmyyttä paremmin tukevaa huutaa: rasisti!

Se vain ei ole pitkän päälle kovin järkevä ratkaisu. Olettaen, että Halla-ahon vastustajien tavoitteena on jotain muutakin kuin oman egon korostaminen.

Istun kahvilassa ja silmäilen kesäistä naistenlehteä.

“Kaikilla suhteilla on parasta ennen-päivä,” julistaa yksi otsikko. Jutussa romantikoksi tunnustautuva kirjoittaja myöntää avoimesti seikkailleensa suhteesta toiseen ihastumisen ja hyvän fiiliksen perässä. Kirjoittaja elää hetkessä ja kehottaa toisiakin niin tekemään. Nyt on kuulemma helpompaa, kun nykyisen kumppanin kanssa ei edes suunnitella yhteistä tulevaisuutta.

Aivan kuin jokin vastustamaton, hallitsematon luonnonvoima saattaisi hetkenä minä hyvänsä tempaista tämän naistenlehteen kirjoittavan miehen kumppaninsa viereltä. Ero on jotain mikä vain tapahtuu, eikä sille voi yhtään mitään.

Selasin kerran antikvariaatissa kirjaa, johon oli koottu sodassa kaatuneiden viimeisiä kirjeitä omaisilleen. Noin alistunutta fatalismia ei edes niistä pysty löytämään.

Samanlainen käsitys ihmisistä lastuina kohtalon laineilla toistuu muuten jokapäiväisessä puheessa: kuinka usein olette kuulleet jonkun selittävän “meille tuli ero?”

Ero vain tuli. Ilman minkäänlaista myötävaikutusta ihmisten itsensä taholta. Ja jos erot vain tulevat kuin vuodenajat, implikaatio on, ettei ihmisellä itsellään ole vapaata tahtoa eikä mahdollisuutta vaikuttaa asioihin.

Ihmisten taipumukselle korostaa kohtalon ja vähätellä vapaan tahdon merkitystä on kolme pääasiallista syytä. Ensinnäkin, passiivisella objektilla ei voi olla vastuuta mistään. Jos ero vain tuli, se ei ollut kenenkään syytä. Se vain tuli. Lehtiä seuraavat huomannevat, ettei ilmiö ole mitenkään rajoittunut ihmissuhteisiin: aseet laukeavat, autot ajautuvat tieltä, pahoinpitelyt tapahtuvat, lahjuksia on otettu vastaan, pyytämättä ja yllättäen.

Niinpä entisaikoina ihmiset soimasivat kohtalon kurjia oikkuja. Tänä modernina aikana olemme onneksi päässeet tästä hirvittävästä taikauskosta ja tiedämme, että ikävät asiat johtuvat kasvatuksesta, kotioloista, biologiasta, yhteiskunnasta, huonosta seurasta, päihteistä, jäisestä tiestä, mainonnasta, syrjinnästä…

Toiseksi, lukuisat psykologiset tutkimukset osoittavat, että vapaa valinta on kaikkein stressaavin. Jos mahdollista, ihmiset yrittävät välttää todellisia valintoja viimeiseen asti. Todellinen valinta kun on pohjimmiltaan päätös tehdä jotakin silloin kun hintana on jonkin toisen tekemättä jättäminen; kustannukseton valinta on näennäinen valinta.

Kolmanneksi, jos päättäminen voikin olla vaikeaa, toteuttaminen on monesti vielä vaativampaa. Kysymys ei taidakaan olla siitä, että esimerkiksi yllämainittu kirjoittaja olisi - C. K. Chestertonin tokaisua soveltaen - kokeillut ihmissuhteessa pysymistä ja havainnut sitä mahdottomaksi; pikemminkin hän lienee havainnut suhteessa pysymisen ikäväksi ja jättänyt kokeilematta.

Mutta miksi edes yrittää vaikeita ja ikäviä asioita? Saman lehden toisessa jutussa avoimen suhteen harrastaja kertoo, miten kivaa on kun voi napsia rusinat pullasta: yhden ihmisen kanssa harrastetaan seksiä, toisen kanssa tunturivaelluksia. Pääasia tuntuu olevan, ettei vaikeita valintoja tarvitsisi koskaan tehdä. Kuten yleensä, verukkeeksi annetaan erilaisia selityksiä luonnollisuudesta tai väistämättömyydestä. Siitä, että jokin on luonnollista, tai että sitä tapahtuu joka tapauksessa, ei kuitenkaan voida johtaa, että se olisi järkevää, hyvää tai oikein.

En tarkoita tällä moralisoida aikuisten ihmisten vapaita valintoja vastaan, ja, jos totta puhutaan, kivitysasemani olisi joka tapauksessa lasitalon sisällä. Olen kuitenkin huolestunut ilmiön laajemmista vaikutuksista. Käytin tässä esimerkkinä ihmissuhteita, tätä sinkkujen peliä ja leikkiä jossa kuitenkin harvemmin todella vahingoitetaan toista ihmistä. Todellinen ongelma koituu siitä, että aivan vastaavalla asenteella suhtaudutaan nykyisin esimerkiksi lapsiin, talouteen, ruokaan, yhteiskuntaan, väkivaltaan; suoraan sanottuna liki kaikkiin asioihin.

Vapaus, itsensä toteuttaminen, on nykykulttuurissamme hyväksyttävää, normaalia ja tavoiteltavaa. Ihmiset tavoittelevat vapautta, tajuamatta että ailahtelevien mielihalujen pidäkkeetön toteuttaminen ei ole vapautta ensinkään. Se on himojen tyranniaa. Ihminen, joka ei kykene jättämään mielihalujaan toteuttamatta, ei voi mitenkään olla todella vapaa.

Mielihalujaan pidäkkeettä toteuttava ihminen on pelottava, hyvästä syystä. Pidättyväisempi itsensätoteuttaja ei kuitenkaan ole välttämättä yhtään parempi. Johdonmukainen seuraus kun on solipsistinen itsekkyys: jos itsensä toteuttaminen nähdään elämän pääasiana tai edes absoluuttisena oikeutena, toisten ihmisten huomioonottaminen on vähintään jossain määrin tälle alisteista. Yhteiskunta, missä ihmisillä on millä tahansa verukkeella lähtökohtainen oikeus poimia omavalintaiset rusinat pullasta, on sairas yhteiskunta.

Vapaan tahdon välttely on puolestaan vastuun välttelyä. On tietysti ilmiselvää, että esimerkiksi biologialla on paljonkin vaikutusta ihmisten toimintaan. Yhtä ilmiselvää on kuitenkin se, että “en voinut itselleni mitään” on todenmukainen selitys lähinnä silloin, jos ihminen on vakavasti häiriintynyt. Ehkäpä kaikkein ikävintä - mielestäni - on tämän modernin kohtalonuskon demoralisoiva vaikutus. Jos kohtaloni (geenini, kasvatukseni…) määrää, etten vain voi itselleni mitään, miksi edes yrittäisin?

Ehkä kaikki eivät pysty, mutta näppituntumani on, että varsin harvat vaivautuvat edes yrittämään. Ihmiset ovat heikkoja, siitä emme pääse mihinkään, mutta vastuun välttelyn helpottaminen (mieli tekisi sanoa, että tekosyiden antaminen) on silti mielestäni karhunpalvelus - olivat motiivit miten ylevät hyvänsä.

Osmo Soininvaara kirjoittaa blogissaan 17.7.09, että pohjoismaisen sosiaaliturvan säilyttäminen edellyttää sosiaaliturvan varaan elämään tulevien (tai joutuvien) maahanmuuttajien ”tulvan patoamista.”

Tähän näkemykseen on helppo yhtyä.

Kuten Soininvaara toteaa varsin hyvässä kirjoituksessaan, nykyisessä kehityskulussa harmillista on se, että esimerkiksi perustulon kaltaisia sosiaaliturvan uudistuksia on vaikea tai mahdoton saada toimimaan yhtä aikaa avoimien rajojen kanssa. Soininvaara pitääkin vapaan liikkuvuuden oloissa todennäköisimpänä tulevaisuuden sosiaaliturvan muotona jonkinlaista vakuutuksen kaltaista ja siten käytännössä ansiotyöhön sidottua turvaa.

Hankalaksi tilanne muuttuu silloin, jos turvan tarvitsija ei ole kyennyt maksamaan vakuutusmaksuja - joko siksi ettei ole koskaan työllistynyt, tai esimerkiksi erilaisten vammojen tai sairauksien johdosta. Aiemmin referoimani Tito Boeri antaa ymmärtää, että käytännössä lopputuloksena voi olla kahden kerroksen sosiaaliturva: länsimaissa ei ihmisiä (onneksi) jätetä kaduille kuolemaan, joten turvaa tarvitseva luultavasti sitä tulee saamaan vakuutusjärjestelmän ohikin. Näin ollen pelkästään sosiaaliturvan tekeminen enenevästi vakuutusperusteiseksi ei välttämättä ratkaise laittoman tai ”humanitaarisen” maahanmuuton kannustinongelmia, vaikka se todennäköisesti pienentääkin tälläisen toiminnan kannustimia.

Viides ja viimeinen osa referaatistani professori Tito Boerin artikkelista Immigration to the Land of Redistribution. Omat huomioni kursiivilla.

Pienenä kertauksena, Boerin löydösten mukaan maahanmuuttajat ovat EU:n alueella yliedustettuina tietynlaisissa tulonsiirroissa, ja ovat keskimääräistä useammin tulonsiirtojen kohteena. Samaan aikaan korkean sosiaaliturvan maat houkuttelevat keskimääräistä heikommin koulutettuja siirtolaisia, mikä puolestaan vähentää entisestään siirtolaisten osuutta nettomaksajista. Boerin mukaan tämä taloudellinen rasitus - sekä koettu että todellinen - on merkittävä syy maahanmuuttopolitiikan kritiikin koventumiseen kautta Euroopan.

Ongelmaan ei Boerin mukaan ole yhtä kaikille sopivaa ratkaisua. Maahanmuuton määrällistä rajoittamista ei Boeri pidä järkevänä tai edes toimivana ratkaisuna, koska se johtaisi todennäköisesti vain laittoman maahanmuuton kasvuun. Maahanmuuton kategorinen vaikeuttaminen saattaisi pahimmillaan johtaa siihen, että maahanmuutosta kokonaisuutena todella tulisi merkittävä kustannuserä: laittomat maahanmuuttajat kun eivät maksa minkäänlaisia veroja tai paranna huoltosuhdetta, mutta kuitenkin kuluttavat palveluja (vähintäänkin poliisia, jos ei mitään muuta).

Boerin mielestä parempia vaihtoehtoja ovat tässäkin referaatissa esitetyt ratkaisut - siirtolaisten sulkeminen sosiaaliturvan ulkopuolelle, pisteytyksen käyttöönotto tai sosiaaliturvan yhtenäistäminen EU-alueella. Näistä vaihtoehdoista siirtolaisten sulkeminen sosiaaliturvan ulkopuolelle ei luultavasti osoittautuisi käytännössä toimivaksi: käytännön kokemukset esimerkiksi Yhdysvalloista osoittavat, että siirtolaisten sulkeminen sosiaaliturvan ulkopuolelle ei käytännössä onnistu ja saattaa jopa lisätä kokonaiskustannuksia erilaisten oikeus- ja muiden käsittelyjen johdosta.

Näin ollen Boeri pitää todennäköisesti parempina vaihtoehtoina pisteytyksen käyttöönottoa ja/tai sosiaaliturvan yhtenäistämistä sekä sosiaali- ja maahanmuuttopolitiikan tiiviimpää integrointia. Loppukaneettina Boeri kuitenkin toteaa, että ratkaisujen käytännön toimivuudesta ja vaikutuksista tarvitaan vielä parempaa tutkimustietoa, ennen kuin tarkempia politiikkasuosituksia voidaan antaa.

Pienen lomatauon jälkeen, osa 4 referaatistani professori Tito Boerin artikkelista Immigration to the Land of Redistribution. Omat huomioni edelleen kursiivilla.

Kolmas professori Boerin käsittelemä politiikkavaihtoehto maahanmuuton taloudellisten haittavaikutusten vähentämiseksi on sosiaaliturvan yhtenäistäminen EU-alueella, käytännössä luomalla yhtenäinen minimitoimeentuloturvajärjestelmä. Tälläinen minimitoimeentuloturva tekisi EU:n sisäisestä “elintasoshoppailusta” vähemmän kannattavaa, ja toisaalta hillitsisi turvaverkon heikentämispaineita korkean sosiaaliturvan maissa.

Boeri huomauttaa kuitenkin liki samaan hengenvetoon, että EU:n sisäisen elintasoshoppailun laajuudesta tai ylipäätään ilmiön olemassaolosta on vain rajoitetusti näyttöä. Eurooppalaisessa kansalaiskeskustelussa se kuitenkin koetaan ongelmaksi (Boeri tietysti käsittelee enemmän Keski-Euroopassa kuin vaikkapa Suomessa käytävää keskustelua), esimerkiksi siksi että korkeampi sosiaaliturvan taso voi houkutella heikommin koulutettuja maahanmuuttajia (josta puolestaan on näyttöä - kts. referaatin osa 1).

Sosiaaliturvan minimitason koordinointi ei kuitenkaan ole helppo tehtävä mm. tulotasojen eroavaisuuksien vuoksi. Boerin ehdotuksessa sosiaaliturva voitaisiin harmonisoida EU-tasolla, ja rahoittaa ainakin osittain yhteisestä budjetista. Yhden laskelman mukaan (Giorgi & Pellizzari 2006) yleiseurooppalainen 430 euron (ostovoimakorjattu) minimisosiaaliturva per lapseton henkilö - jotakuinkin keskiarvo 15 ”vanhan” EU-maan sosiaaliturvasta v. 2000 - maksaisi vuosittain noin 30 miljardia euroa. Tämä on noin kolme neljäsosaa sosiaaliturvaan ja tuettuun asumiseen EU:n alueella kuluvasta rahasummasta. Vertailun vuoksi, EU:n yhteinen alue- ja maatalouspolitiikka maksaa n. 60 miljardia euroa vuosittain, ja erään laskelman (Schmitter 1999) mukaan 50 miljardia euroa riittäisi käytännössä poistamaan köyhyyden kaikissa 15 vanhassa EU-maassa.

Boerin arvion mukaan EU:n yhtenäinen minimitoimeentuloturva saattaisi vaikuttaa negatiivisesti työllisyyteen ja edistää elintasoshoppailua eli siirtymistä paremman elintason alueille, etenkin suhteellisen köyhissä maissa ja kehitysalueilla. Näiden vaikutusten minimoimiseksi yhteinen sosiaaliturva olisi suunniteltava tarkkaan; esimerkiksi, minimitoimeentulo jouduttaisiin luultavasti määrittelemään absoluuttisesti eikä suhteessa paikalliseen tulotasoon. Kuitenkin alueiden erot tulisi ottaa huomioon määrittelemällä erilaisia alue- tai maakohtaisia minimejä toimeentuloturvalle, esimerkiksi käyttämällä ostovoimakorjausta.

Boeri ei selkeästi erittele millainen ko. järjestelmä tarkkaan ottaen olisi, mutta lieneisi luultavaa että absoluuttiseen elintasominimiin perustuva mutta ostovoimakorjattu järjestelmä tarkoittaisi käytännössä tuen antamista suureksi osaksi rahan sijaan tuotteina ja palveluina, esim. ruokakuponkeina ja tuettuna asumisena.

Jos sosiaaliturva yhtenäistetään EU:n tasolla ja kaikki EU-kansalaiset saatetaan keskusrahoitteisen minimitoimeentuloturvan piiriin, maahanmuuton kannalta merkittävin muutos lieneisi se, että myös EU:n maahanmuutto ja EU-kansalaisuuden myöntäminen täytyisi säädellä keskitetysti. Yksittäiset jäsenvaltiot voisivat tällöin mahdollisesti myöntää ko. valtion kansalaisuuden, mutta vasta kun hakija on jo hyväksytty EU:n kansalaiseksi.

Tässä osa 3 referaatistani professori Tito Boerin artikkelista Immigration to the Land of Redistribution. Omat huomioni kursiivilla.

Toinen Boerin tarkastelemista politiikkavaihtoehdoista on maahanmuuttajien pisteytys oleskelu- ja työluvan saamiseksi. Pisteytysjärjestelmä on tällä hetkellä käytössä Australiassa, Kanadassa, Uudessa-Seelannissa ja Sveitsissä. Iso-Britannia tulee myös ottamaan pisteytysjärjestelmän käyttöön lähiaikoina.

Pisteytyksessä oleskelulupahakemukset arvioidaan tietyn eksplisiittisen mittariston mukaan. Tyypillisesti pisteitä saa koulutuksesta, työkokemuksesta ja kielitaidosta. Usein hakija saa ”bonuspisteitä,” mikäli hänellä on osaamista josta kohdemaassa tai jollain sen tietyllä alueella on pulaa.

Euroopan olosuhteissa pisteytys todennäköisesti lisäisi koulutettujen maahanmuuttajien osuutta maahanmuutosta paitsi suhteessa kouluttamattomiin, mutta myös absoluuttisesti. Tällä olisi suotuisa vaikutus kohdemaan taloudelle, samalla kun se vähentäisi erityisesti maahanmuuttajien työttömyydestä aiheutuvia oheiskustannuksia.

Pisteytyksen lisäetuna on se, että se yksinkertaistaisi maahanmuuttoon liittyviä säännöksiä. Pisteytysjärjestelmässä ei tarvittaisi erilaisia erikoisratkaisuja koulutettujen maahanmuuttajien suosimiseksi. Lisäksi pisteytysjärjestelmä mahdollistaisi turvapaikkapolitiikan integroimisen laajempaan kokonaisuuteen esimerkiksi ”humanitaarisia” bonuspisteitä jakamalla.

Suurin osa EU:n jäsenmaista on joka tapauksessa siirtymässä de facto valikoivaan maahanmuuttopolitiikkaan, ja ulkomaalaislakien uudistukset (paitsi Suomen uuden ulkomaalaislain kohdalla) on pääasiassa suunnattu koulutettujen maahanmuuton helpottamiseen. Pisteytysjärjestelmä tekisi maahanmuuttopolitiikasta läpinäkyvämpää, ja helpottaisi myös maahanmuuttajia tarjoamalla selkeämpiä signaaleja maahanmuuton tarpeesta.

Pisteytysjärjestelmien tehokkuus koulutettujen maahanmuuttajien valikoinnissa on kuitenkin herättänyt keskustelua. Boeri (2009, s. 29) arvioi pisteytysjärjestelmän tehokkuutta ensin karkealla tasolla vertaamalla vuonna 2004 aikuisten lukutaitoa mitanneen IALS-tutkimuksen tuloksia pisteytystä käyttävän ja käyttämättömän maan välillä.

Kansalaisten ja maahanmuuttajien pistetuloksia Saksassa (ei pisteytysjärjestelmää) ja Kanadassa (pisteytysjärjestelmä käytössä) verratessa eron havaitaan olevan merkittävä: maahanmuuttajien keskimääräinen IALS-tulos Saksassa on noin 250 ja Kanadassa noin 300. Suhteessa kantaväestöön, Saksaan tulleet maahanmuuttajat pärjäävät selkeästi heikommin, kun taas Kanadassa maahanmuuttajien pistejakauma on lähes identtinen kantaväestön kanssa. Erolle voi kuitenkin olla muitakin selityksiä, kuten esimerkiksi erot maahanmuuton kustannuksissa ja sosiaaliturvassa. (Kuten muistamme referaatin osasta 1, korkea sosiaaliturvan taso korreloi matalamman koulutustason maahanmuuton kanssa.)

Boeri (2009, s. 31): Maahanmuuttajien tulokset IALS-tutkimuksessa Saksassa (ylempi) ja Kanadassa (alempi)

Boeri (2009, s. 30) suorittaakin myös tarkemman analyysin vertaamalla maahanmuuttajien osaamiskoostumuksen muuttumista Kanadassa pisteytysjärjestelmän käyttöönoton jälkeen ja vertaamalla sitä vastaaviin muutoksiin Yhdysvalloissa (jossa pisteytystä ei otettu käyttöön).

Analyysin tulokset vahvistavat Boerin mielestä pisteytyksen tehokkuuden maahanmuuttajien valikoinnissa: korkeasti koulutettujen maahanmuuttajien osuus maahanmuutosta nousi Kanadassa 5 % vuosien 1987 ja 2002 välillä, kun taas korkeasti koulutettujen osuus Yhdysvaltoihin suuntautuneesta maahanmuutosta laski samalla aikavälillä. (Boeri ei kuitenkaan tarkemmin erittele, kuinka paljon laskua tapahtui.)

Vastaavaa kehitystä tapahtui myös Australiassa ja Uudessa-Seelannissa. Näin ollen pisteytys on todennäköisesti tehokas keino ehkäisemään matalasti koulutettujen maahanmuuttoa korkean sosiaaliturvan maihin.

Pisteytyksen käyttöönoton puolesta puhuu myös kansantaloustieteen sisäsyntyisen (endogeenisen) kasvun malli. Tämä malli antaa olettaa, että maahanmuutto lisää talouskasvua vastaanottavassa maassa, mikäli se lisää koulutettujen työntekijöiden osuutta työvoimasta. Tämä lisää osaamispääomaa, joka puolestaan tukee bruttokansantuotteen kasvua henkeä kohden mitattuna. Huonosti koulutettujen maahanmuutto puolestaan voi lisätä bruttokansantuotteen kokonaismäärää, mutta heikentää henkeä kohden laskettua kansantuotetta sekä BKT:n kasvuodotuksia.

Pisteytyksen tärkein haittapuoli on aivovuodon negatiivinen vaikutus lähtömaan talouskasvuun. Tämä voi johtaa pidemmällä aikavälillä myös heikosti koulutetun maahanmuuton lisääntymiseen, kun elämisen edellytykset lähtömaassa heikkenevät. Aivovuodon negatiivisista vaikutuksista on kuitenkin ristiriitaista näyttöä.

Tässä osa 2 referaatistani professori Tito Boerin artikkelista Immigration to the Land of Redistribution. Omat huomioni kursiivilla.

EU:n jäsenmaiden kansalaisten lisääntynyt huolestuminen maahanmuuton kustannuksista ja sosiaalisista vaikutuksista on Tito Boerin mukaan saanut hallitukset tiukentamaan maahanmuuttopolitiikkaansa erilaisin tavoin.

Kuten Boerin (2009) taulukosta 9 (s. 26) voidaan nähdä, EU:n jäsenmaat ovat kaiken kaikkiaan tiukentaneet maahanmuuttopolitiikkaansa 1990-luvun puolesta välistä lähtien. Ainoastaan Kreikan tapauksessa liikkuvuus on tässä suhteessa lisääntynyt. Muutamissa maissa korkeasti koulutettujen (vähintään alempi yliopistotutkinto) maahanmuuttoa on kuitenkin pyritty helpottamaan erilaisin keinoin.

(Suomalaisen keskustelun kannalta mielenkiintoinen huomio on se, että Suomen maahanmuuttopolitiikka ei ole ollut eurooppalaisessa vertailussa mitenkään poikkeuksellisen tiukkaa. Maahanmuuttoa rajoitettiin v. 2005 Suomea vähemmän vain Ranskassa, Saksassa ja Kreikassa. Jos taulukon 9 (varmasti yksinkertaistettu) indeksi pitää edes summittaisesti paikkansa, yleisesti kuultu väite Suomen historiallisesti tiukasta maahanmuuttopolitiikasta asettuu vähintäänkin outoon valoon.)

Ongelma maahanmuuton määrällisessä rajoittamisessa on Boerin mukaan se, että se voi luoda kannustimia laittomalle maahanmuutolle. Laittomat maahanmuuttajat eivät edes teoriassa voi koskaan olla nettomaksajina, mutta he kuitenkin kuormittavat erilaisia palveluja kuten terveydenhuoltoa tai lasten koulutusta. Lisäksi poikkeavan maahanmuuttopolitiikan ylläpito vapaan liikkuvuuden Schengen-alueella on vaikeaa.

Maahanmuuttomäärien rajoittamisen sijaan Boeri ehdottaa kolmea maahanmuuttopolitiikkaa, jotka minimoisivat maahanmuuton haitalliset vaikutukset vastaanottavalle maalle. Nämä mahdollisuudet ovat

1. maahanmuuttajien sulkeminen sosiaalietuuksien ulkopuolelle
2. potentiaalisten maahanmuuttajien pisteyttäminen ja koulutetun työvoiman maahanmuuton edistäminen sitä kautta
3. sosiaaliturvan harmonisointi EU-tasolla.

Tässä postauksessa referoin Boerin ajatuksia vaihtoehdosta 1: siirtolaisten sulkeminen sosiaaliturvan ulkopuolelle.

Lyhyesti sanottuna, maahanmuuttajien sulkeminen sosiaaliturvan ulkopuolelle on populistinen ratkaisu koettuun ongelmaan. Vaikka sosiaaliturvan rajoittaminen vain kantaväestölle tai kansalaisille todennäköisesti vähentäisikin kouluttamattoman maahanmuuton osuutta kaikesta maahanmuutosta, haittavaikutuksena olisi jo maassa olevien tai joka tapauksessa (esimerkiksi laittomasti) tulevien assimilaation hidastuminen. Näin ollen maahanmuuttajien sulkeminen sosiaaliturvan ulkopuolelle saattaisikin - paradoksaalista kyllä - lisätä maahanmuuton ulkoiskustannuksia ja haittavaikutuksia.

Näin kävisi etenkin maissa, joiden työmarkkinat ovat verraten jäykät (esim. Suomessa), koska sosiaaliturvan rajoittaminen pakottaisi osan maassa jo olevista ulkomaalaisista rikollisuuteen tai harmaan talouden puolelle.

Tästä syystä sosiaaliturvan rajoittaminen ei välttämättä ole järkevä politiikkavaihtoehto Euroopassa. Yhdysvaltojen kokemukset ovat tässä suhteessa valaisevia: kun sosiaaliturvajärjestelmä hajautettiin osittain osavaltiotasolle vuonna 1996 ja sosiaaliturvaa rajoitettiin laillisten maahanmuuttajien osalta, lopputuloksena oli a) rajoitusten haastaminen oikeusteitse (ja ennen pitkää niiden kumoaminen) ja b) poliittinen vastarinta etenkin osavaltioissa, joissa oli huomattava maahanmuuttajavähemmistö. Lopputuloksena olikin paluu entisen kaltaiseen järjestelmään, mutta vasta pitkällisen ja kalliin prosessin jälkeen.

Lupasin aikaisemmin referoida Bocconi-yliopiston taloustieteen professori Tito Boerin London School of Economicsin Europe in Question-sarjaan kirjoittaman mielenkiintoisen tutkimuksen ”Immigration to the Land of Redistribution.” Keskustelunavaukseksi luokiteltavassa paperissa on 52 sivua varsin tymäkkää asiaa, joten jaan referaatin useampaan osaan.

Suosittelen aiheesta kiinnostuneita lukemaan koko artikkelin. Alla olevat mielipiteet ja johtopäätökset ovat Boerin; omani ovat kursiivilla.

Boerin empiirinen tutkimusosuus perustuu yleiseurooppalaiseen kyselytutkimukseen, jossa haastatelluilta maahanmuuttajilta kysyttiin heidän maksamansa verojen ja muiden maksujen (esim. eläkevakuutusmaksut) määrä, sekä heidän saamiensa suorien tukien (esim. työttömyyskorvaus, eläke, sairauspäiväraha, asumistuki, lapsilisät ym.) määrä. Vaikka maahanmuuttajatkin ovat keskimäärin yliedustettuina ei-maksuperusteisissa tukimuodoissa kuten asumistuessa*, Euroopan maahanmuuttajat ovat keskimäärin nettomaksajia, eivät nettosaajia, suurimmassa osassa tutkittuja Euroopan maita.

Boeri kuitenkin huomauttaa, että tulokset ovat todennäköisesti vääristyneitä ylöspäin, sillä kyselytutkimuksessa ei huomioida maahanmuuttajille tarjottuja palveluita, kuten koulutusta tai ilmaista terveydenhoitoa. Keskimäärin ”tuoreen” maahanmuuton tulisi lisäksi näkyä nettomaksajien suurempana osuutena, sillä äskettäin maahan muuttaneet ovat tyypillisesti nuoria eivätkä siten ole esim. eläkkeiden saamapuolella.

Tilastointitavan vuoksi maahanmuuttajilla tarkoitetaan tutkimuksessa maassa asuvia ei-kansalaisia, joten kansalaisuuden jo saaneet jäävät tutkimuksen ulkopuolelle.

Nettomaksajien osuus maahanmuuttajista muutamissa Euroopan maissa 2004-2006 (Boeri, 2009, s. 18)

Taulukon selitys:
Sarake 1: nettomaksajien osuus kaikista maahanmuuttajista
Sarake 2: nettomaksajien suhde maahanmuuttajat/kansalaiset
Sarake 3: keskimääräinen tulonsiirto maahanmuuttajalta valtiolle (suluissa keskihajonta)
Sarake 4: ero keskimääräisen maahanmuuttajan ja keskimääräisen kansalaisen välillä, suhdelukuna

Tärkein Boerin näistä tiedoista tekemä johtopäätös on se, että yleisesti ottaen vähintään puolet maahanmuuttajista on nettomaksajia. Joissain maissa, erityisesti Itävallassa, Irlannissa, Luxemburgissa, Espanjassa ja Iso-Britanniassa, maahanmuuttajat ovat myös yliedustettuina nettomaksajissa.

Toinen tärkeä huomio on hyvin suuri keskihajonta**. Se kertoo siitä, että maahanmuuttajien kesken on hyvin suuria eroja siinä, onko maahanmuuttaja nettomaksaja vai nettosaaja. Keskimäärin niissä maissa, joissa maahanmuuttajat ovat nettomaksajia, he osallistuvat sosiaaliturvan maksamiseen kantaväestöä suuremmalla osuudella. Boerin tarkemman regressioanalyysin (taulukko A1 liitteessä A) mukaan niin maahanmuuttajan kuin natiivinkin koulutustaso on tärkein nettomaksajuutta selittävä tekijä.

Riippuvuus tietyn tyyppisistä tulonsiirroista

Boeri kysyy myös kysymyksen, joka on kiinnostava monille maahanmuuttokriittisille: jos kaikki muut tekijät vakioidaan, onko ei-EU-kansalainen enemmän tai vähemmän todennäköisesti joidenkin tulonsiirtojen saajana?

Vakioituaan sukupuolen, iän, lasten lukumäärän, perhekoon, koulutuksen, asunnon omistuksen ja työmarkkinoilla olon vaikutukset tuloksista, Boeri löytää tilastollisesti merkitsevää näyttöä (p < 0,05)***, että maahanmuuttajat ovat Belgiassa, Suomessa, Ranskassa, Saksassa ja Hollannissa kantaväestöä todennäköisemmin ei-maksuperusteisen sosiaaliturvan käyttäjiä.

Maahanmuuttajat ovat kantaväestöä vähemmän todennäköisesti näiden tukien käyttäjiä Kreikassa, Portugalissa, Espanjassa ja Iso-Britanniassa. Suurimmassa osassa Euroopan maita - poikkeuksena Tanska ja Saksa - maahanmuuttajat käyttävät suhteellista osuuttaan vähemmän maksuperusteista sosiaaliturvaa.

Valikoituvatko heikosti koulutetut maahanmuuttajat korkean sosiaaliturvan maihin?

Toinen mielenkiintoinen kysymys onkin se, valitsevatko heikosti koulutetut maahanmuuttajat kohdemaansa sosiaalietuuksien perusteella.

Erään teorian mukaan korkeasti koulutetut valitsevat keskimäärin kohdemaaksi maan, jossa tulonsiirrot eivät leikkaa heidän ansiotulojaan, kun taas korkea sosiaaliturva näyttäytyy ”sossumagneettina,” houkutellen heikosti koulutettuja maahanmuuttajia tulonsiirtojen ääreen. Boerin (2009, s. 23) mukaan tästä on osittaista näyttöä: korkeammat sosiaalietuudet korreloivat maahanmuuttajien matalamman koulutustason kanssa.

Korrelaatiosta ei kuitenkaan voi johtaa kausaliteettia: kuten Benhabib (1996) ja Dolmas & Huffman (2003) ehdottavat, korkeammat sosiaalietuudet saattavat myös olla seurausta maahanmuuttajien ammattitaitojakaumasta. Lisäksi sosiaaliturvassa on eroja: esimerkiksi aktiiviset työmarkkinatoimet ja kattava työttömyysturva saattavat houkutella koulutettuja siirtolaisia.

Toisessa tutkimuksessa De Giorgi ja Pellizzari (2008) kuitenkin osoittivat, että erot sosiaaliturvassa voivat vaikuttaa merkittävästi maahanmuuton määrään ja jossain määrin ammattitaitoisten ja ammattitaidottomien maahanmuuttajien osuuteen. Heidän laskelmiensa mukaan yhden normaalijakauman ero sosiaaliturvan määrässä (karkeasti ottaen noin 3000 euroa vuodessa EU-alueella) nostaa maahanmuuttoa 3 %. Lisäksi korkeamman sosiaaliturvan maihin kohdistuvassa maahanmuutossa kouluttamattomien maahanmuuttajien osuus on jonkin verran ylikorostunut, samalla kun naisten osuus on alikorostunut.

Seuraavissa kirjoituksissa referoidaan sitten sitä, mitä asialle pitäisi tehdä. Boerin mukaan on olemassa kolme vaihtoehtoa:

1. Maahanmuuttajien sulkeminen sosiaaliturvan ulkopuolelle
2. Maahantulijoiden pisteyttäminen
3. Sosiaaliturvaverkon harmonisointi EU-tasolla.

Johtopäätökset Suomen osalta

Boerin tutkimuksesta voidaan vetää Suomen maahanmuuttopolitiikan kannalta muutama huolestuttava ja yksi rauhoittava johtopäätös.

Neljänneksi, tilanne ei kuitenkaan liene vielä katastrofaalinen. Maahanmuuttopolitiikan kriitikoiden usein esimerkkinä pitämissä maissa kuten Ruotsissa ja Saksassa maahanmuuttajat ovat jopa yliedustettuina sosiaaliturvan kustannusten maksamisessa.

Alaviitteet

* = ”Ei-maksuperusteinen” tarkoittaa tässä yhteydessä tukea, joiden kustannuksiin vastaanottaja ei ole suoraan osallistunut . Työttömyyspäiväraha ja eläkkeet ovat pääsääntöisesti maksuperusteellisia; verovaroista rahoitetut tuet kuten asumistuki ja lapsilisä eivät pääsääntöisesti ole.

** = Keskihajonnan merkityksestä hyvä selitys löytyy täältä. Käytännössä esimerkiksi Suomen kohdalla tulonsiirtojen keskiarvo -3212 € ja keskihajonta 5863,7 € kertoo, että 68 % maahanmuuttajista vastaanottaa enintään 9075,7 € maksujaan enemmän tukea tai maksaa enintään 2651,7 € yli saamiensa tukien. 95 % maahanmuuttajista puolestaan mahtuu kahden keskihajonnan sisään eli välille - 14 939,4…8515,4 €. Huomaa, että tämä luku ei sinänsä kerro mitään; olennaista on tietää maahanmuuttajien nettomaksujen ja kantaväestön nettomaksujen suhde.

*** = Tilastollisesti merkitsevä tarkoittaa, että on epätodennäköistä että tulos olisi syntynyt sattumalta. Todennäköisyyttä, että tulos olisi syntynyt sattumalta, kuvataan luvulla p. Jos p on esimerkiksi 0,05, on teoreettisesti 5 % mahdollisuus (yksi kahdestakymmenestä), että tulos olisi syntynyt sattumalta. Jos p on 0,01, on teoriassa yksi mahdollisuus sadasta, että tulos olisi syntynyt sattumalta. Nyrkkisääntönä rajaa p = 0,05 pidetään osoituksena siitä, että ero on selvästi olemassa.Tilastollisesti merkitsevä tarkoittaa ainoastaan, että tulos ei todennäköisesti johdu tilastovirheestä - ei sitä, että ero olisi erityisen suuri tai muuten merkittävä.

Yksi maahanmuuttopolitiikan kriitikoiden väitteistä on se, että korkea sosiaaliturvan ja muiden etuuksien taso houkuttelee Eurooppaan yleensä ja Pohjoismaihin erityisesti turvapaikanhakijoita, joiden tosiasiallinen turvapaikan tarve on kyseenalainen ja joiden motiivi integroitua toimeentulotukea maailmanmitassa avokätisesti tarjoavaan yhteiskuntaan on varsin vähäinen.

Puhutaan niinsanotuista elintasopakolaisista tai turvapaikkashoppaajista, ja vaikka harva kyseenalaistaa heidän oikeutensa tavoitella parempaa elintasoa, voidaan mielestäni oikeutetusti kysyä, onko esimerkiksi Suomen veronmaksajilla velvollisuus tämä elintaso heille vastikkeetta tarjota.

Taloustieteen ja sosiologian puolella puhutaan yleisemmin insentiiveistä. Insentiivi on mikä tahansa jonkin toiminnan tai valinnan motiivina toimiva taloudellinen tai ei-taloudellinen tekijä. Insentiivijärjestelmät ovat kuitenkin surullisenkuuluisia odottamattomista seurauksistaan: esimerkkinä vaikkapa erinäisten tulospalkkiota tavoittelevien yritysjohtajien harrastama tuloksen maksimointi lyhellä tähtäimellä ja yrityksen pitkän tähtäimen näkymistä välittämättä.

Onko maahanmuutossa insentiiviongelmaa? Viitteitä tästä on olemassa. Yhtenä osoituksena voidaan pitää turvapaikkahakemusten määrän vaihtelua Euroopassa. Kansan Uutiset uutisoi 24.6. rasismiraporttinsa yhteydessä, että Suomeen tulee 800 turvapaikanhakijaa miljoonaa asukasta kohden vuodessa, Kreikkaan 1755 ja Ruotsiin 2710. (Itse asiassa, UNHCR:n vuoden 2008 tilastojen ja Wikipedian asukasluvun perusteella luvut ovat Kreikka, 1766 ja Ruotsi, 2629. Lähde: Asylum levels and trends in industrialized countries, UNHCR 2008 s. 20)

Koska tulijoiden lähtömaat ovat huomattavasti lähempänä Kreikkaa kuin Ruotsia, ja koska UNHCR:n mukaan teollistuneista valtioista vain Kyprokselle ja Maltalle pyrkii enemmän turvapaikanhakijoita per capita kuin Ruotsiin, voitaneen pitää uskottavana, että Ruotsiin hakeudutaan koska sinne on houkuttelevampaa hakeutua.

Miksi? En tiedä, mutta Amnesty Internationalin mukaan turvapaikanhakijoiden kohtelu Kreikassa on suorastaan ala-arvoista. Lisäksi professori Boerin mukaan Kreikka ja Italia ovat ainoat Euroopan maat, joissa maahanmuuttaja ei ole automaattisesti oikeutettu sosiaalietuuksiin (Boeri, 2009, s. 34).

Toisaalta, Kreikan ja Ruotsin elintasossa on muitakin eroja. Kreikan ostovoimakorjattu bruttokansantuote henkeä kohden on 30 600 USD. Ruotsin ostovoimakorjattu BKT per capita on puolestaan 37 500 USD. Ruotsissa saattaa olla myös muita taloudellisia syitä - esimerkiksi enemmän yrittämisen mahdollisuuksia myös maahanmuuttajalle - jotka vaikuttavat turvapaikanhakuhalukkuuteen.

Valitettavasti ainakaan tämä teoria ei kestä törmäystä todellisuuteen. Yleisesti ajatellaan, että taloudellisin perustein kohdemaansa valitsevan siirtolaisen kohdemaa du jour on Yhdysvallat. Kuitenkin yllä mainitun UNHCR:n raportin (s. 20) mukaan Yhdysvaltoihin haki vuonna 2008 vain 161 turvapaikanhakijaa per miljoona asukasta.

Teen tästä datasta yhden johtopäätöksen. Loput jätän lukijan harteille.

Johtopäätös on se, että Kansan Uutisissa haastateltu Amnesty Internationalin Suomen osaston pakolaiskysymysten asiantuntija Outi Lepola puhuu vastoin oman organisaationsa parempaa tietoa, tai häntä on ainakin lainattu reklamaation arvoisesti. Hän nimittäin sanoo näin:

“[Turvapaikkamenettelyn tiukentamisen] pelotevaikutusta ei myöskään ole todennettu. Kuinka tarkkoja tietoja Euroopan ulkopuolelle kantautuu yksittäisten maiden turvapaikkaprosesseista? Vaikea kuvitella, että niiden vuoksi monikaan jättäisi tulematta maahan.”

Kun taas Amnesty Internationalin nopealla googletuksella löytyvä tiedote, päivätty 28.2.2008, sanoo näin:

“Greece must urgently improve the current situation for refugees and asylum-seekers in the country…We have repeatedly expressed concerns to the Greek authorities about its treatment of asylum-seekers and failure to provide effective asylum procedures.”

1766 vs. 2629 per miljoonaa asukasta. Jotain tietoa on pakko kulkea, sillä en välittäisi laskea todennäköisyyttä jolla maahanmuuttaja, ceteris paribus, valitsisi näin usein kaukaisen Ruotsin läheisen Kreikan sijaan.

Palaan asiaan referoidessani professori Boerin artikkelia.